Hätämajoitusta on järjestettävä mutta totuutta ei tarvitse kertoa

Tammikuussa 2016 oli koko maassa kovat pakkaset. Tästä johtuen Helsingissä oleskellut Itä-Euroopan liikkuva väestö ei voinut enää yöpyä ulkona. Tilanne oli akuutti eikä heillä ollut paikkaa minne mennä. Viranomaisilla on vastuu jokaisen hengen ja terveyden viimekätisestä suojelusta, mutta Helsingin kaupungin työntekijät kieltäytyivät puhelimessa ottamasta näitä ihmisiä sisään hätämajoitukseen. He kieltäytyivät jopa arvioimasta heidän hätämajoituksen tarvettaan. Lopulta muun muassa Naisasialiitto Unioni järjesti vapaaehtoisten tuella hätämajoitusta sitä tarvitseville.

Kuva: Graafikko Ville Tietäväinen

Kuva: Graafikko Ville Tietäväinen

Kiitos asiaa hoitaneiden Hirundon, aktivistien, poliitikkojen ja toimittajien, pyörä lähti kuitenkin pyörimään. Painostuksen ja negatiivisen julkisuuden myötä Helsingissä ymmärrettiin, ettei ihmisiä voi jättää paleltumaan kadulle, oli heidän statuksensa mikä tahansa. Nyttemmin valtuusto on päättänyt, että hätämajoitusta tulee järjestää sitä tarvitseville. Helsinki on käytännössä toteuttanut päätöstään rahoittamalla hätämajoitusta tarjoavaa Helsingin Diakonissalaitosta talvisaikaan.

Ensinnäkin EAOA toteaa, että hätämajoitusta on järjestettävä tarpeen vaatiessa. Päätöksen mukaan ”kiistatonta on, että elämää ja terveyttä turvaavan hätämajoituksen järjestäminen erityisesti talviaikaan on ihmisarvoisen elämän välttämättömien vähimmäisedellytyksien turvaamiseksi julkisen vallan vastuulla oleva velvoite”.

Helmikuussa 2016 tilanne oli kuitenkin vielä toinen. Helsingin kaupungin ohjeistuksesta ja tosiasiallisesta toiminnasta tehtiin eduskunnan oikeusasiamiehelle kolme kantelua, joista yksi oli minun laatimani. Se sisälsi muun muassa tapahtumankuvauksen siitä, miten asiakkailta oli puhelimitse kielletty pääsy hätämajoitukseen heidän maassaolostatuksensa vuoksi. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies (EAOA) käsitteli kantelua vuoden ja 3 kuukautta. Hän antoi 30.5.2017 kanteluista yhteisen päätöksen, jossa asiaa käsiteltiin yleisen tason kysymyksenä. Päätös sisältää paljon juridisesti mielenkiintoista analysoitavaa, mutta keskityn tässä blogissa mielestäni ratkaisun yleisellä tasolla huomionarvoisimpiin asioihin.

Ensinnäkin EAOA toteaa, että hätämajoitusta on järjestettävä tarpeen vaatiessa. Päätöksen mukaan ”kiistatonta on, että elämää ja terveyttä turvaavan hätämajoituksen järjestäminen erityisesti talviaikaan on ihmisarvoisen elämän välttämättömien vähimmäisedellytyksien turvaamiseksi julkisen vallan vastuulla oleva velvoite”.Toiseksi EAOA sanoo, että tämä on kuntien tehtävä ja kunnalla on toimintavelvollisuus. Kolmanneksi EAOA pitää todennäköisenä, että Helsingissä toiminnan organisoinnissa tai kapasiteetissa on ollut puutteita ainakin vielä talvella 2016. Neljänneksi EAOA ei (EIT:n päätöksen sanamuotoon viitaten) katso, että ”Helsingin kaupungin toimielimet tai kaupungin viranhaltijat olisivat jättäytyneet passiivisiksi tai toimettomiksi hädänalaisten ihmisten välttämättömään huolenpidon tarpeeseen vastaamisessa.” Viidenneksi EAOA pyytää STM:tä uudistamaan toimeentulo-ohjeistuksen sekä täsmentämään hätämajoitusta koskevaa lainsäädäntöä.

EAOA:n päätös ei itse asiassa sano juuri mitään Helsingin kaupungin viranomaisten toiminnan lainmukaisuudesta kanteluajankohtana talvella 2016. Tekstissä kiinnitetään huomio tämän jälkeisiin tapahtumiin ja siihen, että ongelmiin on puututtu tai niihin on ainakin yritetty puuttua.

Päätöksen ydinviesti onkin nähdäkseni se, etteivät kuntien viranomaiset saa jättäytyä toimettomiksi alueellaan oleskelevien ihmisten hätään vastaamisessa. Mikäli Helsinki ei olisi reagoinut tilanteeseen, EAOA tuskin olisi säästänyt kaupungin viranomaiset moitteilta. Päätös on merkityksellinen myös siksi, että se toivottavasti nopeuttaa ministeriötä ja lainsäätäjää epäselvän tilanteen korjaamisessa. EAOA muistuttaa viranomaisia heidän velvollisuuksistaan myös terveydenhuollon järjestämisessä paperittomille.

EAOA ei arvioinut sitä, kuinka paikkansapitäviä kanteluissa esitetyt tiedot tai kaupungin vastaus olivat. Päätöksessä todetaan, että Helsingin kaupungin antama lausunto on yksityiskohdiltaan niukka. Käytännössä lukuja tai detaljeja esittämättä kaupunki kielsi, että olisi toiminut missään mielessä väärin ja esimerkiksi kantelussa kuvaamaani, puhelimitse tehtyä avunpyyntöä Hietaniemeen olisi koskaan soitettu – koska sitä ei oltu kirjattu puhelulokiin.

Todenmukaisuuden selvittäminen olisi ollut huomattavan työlästä ja ehkä jopa mahdotonta, eikä selvittämisellä olisi välttämättä ollut merkitystä lopputuloksen kannalta.  Päätöksessä joka tapauksessa vahvistetaan se hyvä lopputulos, että kunnan tulee järjestää hätämajoitusta. On Helsingin kaupungilta silti harvinaisen röyhkeää epäsuorasti esittää, ettei puhelimitse tehtyä hätähuutoa paleltuvista ihmisistä olisi tehty, koska sitä ei oltu kirjattu.

Viime vuoden aikana on käynyt selväksi, että myös suomalaiset viranomaiset ovat omaksuneet tämän totuudenjälkeisen aikakauden toimintamallin. Esitetään väite ja luotetaan siihen, ettei totuus tule esiin tai se ei enää kiinnosta ketään. Samaa taktiikkaa käytti Maahanmuuttovirasto päättäessään keväällä 2016 Somalian, Afganistanin ja Irakin tilanteen parantuneen. Toimintatavan testaaminen on helppo aloittaa turvapaikanhakijoilla, paperittomilla ja muilla yhteiskuntamme pahnanpohjimmaisilla. Heillä, joiden on kaikista vaikeinta saada äänensä kuuluviin.

Heli Aali
Kirjoittaja on oikeustieteen maisteri ja varatuomari, joka työskentelee Pakolaisneuvonnan Paperittomat-hankkeessa
pienempikuvaHeli

Kategoria(t): Yleinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.